Mikä auttaisi keskittymään rukoukseen? Kuuleeko Jumala rukoukseni? Miten lähestyn Jumalaa oikein? Helvi Juvosen runo Rukous aloittaa Juvosen hyvin syvällisen ja kristillissävytteisen runoteoksen Kuningas Kultatakki (Juvonen 1977:61). Jo runoteoksen nimi Kuningas Kultatakki viittaa Jeesukseen. Teoksen nimikkorunon, Kuningas Kultatakki (Juvonen 1977:73), alussa on viittaus raamatunkohtaan, joka paljastaa minkälaisesta kuninkaasta on kysymys: "Totisesti minä sanon teille: tässä seisovien joukossa on muutamia, jotka eivät maista kuolemaa, ennenkuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan kuninkuudessaan" (KR 1933/1938, Matt. 16:28).
Helvi Juvosen runoissa on vahvasti läsnä myös runoilijan oma kokemus ja elämän prosessoiminen. Hänen runonsa ilmentävät "omien persoonallisten ongelmien selkenemistä ja syvää elävää rauhaa, jonka avainsanoja on rakkaus", niin kuin Tuomas Anhava häntä luonnehtii Sanantuojan (Juvosen runoista postuumina 1959 julkaistu teos) esipuheessa. Helvi Juvonen syntyi 1919 Iisalmessa ja kuoli 40-vuotiaana Helsingissä, 1959. Hän julkaisi kymmenen vuoden kestäneen runoilijanuransa aikana Sanantuojan lisäksi viisi runokokoelmaa. Juvosen runoilijantyö sijoittuu traditionaalisen ja modernin runon rajamaille. (Juvonen 1977, esipuhe.)
Sanojensa hallinta onkin tuottanut haastetta kristityille kaikkina aikoina. Raamatussa puhutaan paljonkin sanoista ja pahasta, jota niillä voidaan saada aikaan. Ensimmäiseksi mieleen tulee monille tuttu raamatunkohta Snl. 10:19: "Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu; mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava" (KR 1933/38). Sanoilla on helppo vahingoittaa toista ihmistä. Mutta kuka runon alussa puhuu ja kenelle?
Runo jatkuu tuoden muutoksen runon puhetilanteeseen. Edellinen säe loppui pisteeseen lopettaen ensimmäisen puhetilanteen. Seuraava säe alkaa isolla alkukirjaimella ja esittelee uuden näkökulman: "Niitä ääniä kuunnella anna, / jotka on askel ja tie." Puhuminen vaihtuu kuuntelemiseksi. Runon puhuja ei tahdo kuunnella harhaan vieviä sanoja. Mutta onko runon puhuja passiivinen kuuntelija, vai onko hän itse harhaan johtavien sanojen puhuja? Runon otsikko antaa tämän asian mietinnälle hieman viitettä. Runo pohtii, mitä on rukous. Voisiko ajatella, että rukoillessa ihmisen suu voi puhua sanoja, jotka vievät harhaan?
"Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan", opettaa Jeesus Vuorisaarnassaan (KR 1933/1938, Matt. 6:7). Tyhjän hokemisella tarkoitetaan tässä sanoja, joita ei tarkoitetakaan sydämen rukouksena Jumalalle, vaan enemmänkin osoituksena omasta paremmuudesta ja kelpoisuudesta. Me saatamme myös helposti syyllistyä tällaiseen rukoukseen rukoillessamme yhdessä muiden kristittyjen kanssa ääneen. Toivomme, että oma rukouksemme kuulostaisi hienolta, jotta muut hyväksyisivät meidät uskovina. Jumala ei kuitenkaan arvosta sanojen hokemista niiden hienouden tähden.
Mutta onko runon puhuja tässä ystävien seurassa, vai onko hän yksin? Myös yksin rukoillessa voi tulla rukoilleeksi sanoja vain sanojen tähden. Olen esimerkiksi monesti rukoillut Herran siunauksen tai Isä meidän -rukouksen lähinnä tavan vuoksi, sen kummemmin miettimättä erikseen, mitä jokaisella sanalla ja lauseella tahdon Jumalalle sanoa. Voin myös tottuneesti rukoilla joka ilta samoin sanoin tuttujen ihmisten puolesta olematta sydämelläni siinä mukana. Joskus voin pyytää Jumalaa muuttamaan elämäni asioita, ja olla oikeudetta katkera siitä, kun niin ei tapahdukaan. Keskittymällä itseeni, ongelmiini ja omiin asioihini voin rukoillessakin johtaa ajatukseni harhaan, kauas siitä mitä Jumala tahtoisi minulle sanoa.
Kolmannessa säkeessä äännetoisto tuo säkeeseen pehmeyttä ja rauhallisen sävyn. Säkeessä toistuu runsaana n-äänne, kahdessa ensimmäisessä sanassa toistuvat i ja ä, ja kahdessa viimeisessä sanassa toistuu a. Runon puhuja saa rauhassa pysähtyä kuuntelemaan Jumalaa, hän saa hiljentyä. Neljännen säkeen tie muodostaa riimin toisen säkeen vie-sanan kanssa. Molemmat sanat kuvaavat jonnekin menemistä: negatiivinen vie rinnastuu myönteiseen tie-sanaan. Tämä korostaa neljännen säkeen ratkaisevuutta: sanat harhaan vie, mutta oikeita ääniä kuuntelemalla löytyy oikea tie.
Viidennessä ja kuudennessa säkeessä tapahtuu taas puhetilanteen muutos: runon puhuja myöntää vajavuutensa ja heikkoutensa. "Tämä muoto murtuu ja muuttuu, / se on tyhjää vain, se on haihtuva kuva." Ihmisen maallinen muoto on vain väliaikainen, ja Jeesuksen noutaessa omansa taivaaseen se muuttuu kirkkaaksi ylösnousemusruumiiksi. "Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi. Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne." (KR 1933/1938, Ps. 103:14-16) "Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme." (KR 1933/38, 1. Kor. 15:51-52)
Viidennessä säkeessä on jälleen runsaasti äännetoistoa. Säkeessä toistuu runsaana m-äänne, ja myös alkusointu mu. Lisäksi äännetoistoa esiintyy sanojen murtuu ja muuttuu lopussa. Säkeen sisäinen äännetoisto kiinnittää huomion ja herättää kysymyksen, miksi säe on runossa niin olennainen, että se pitää tällä tavalla nostaa esiin. Kyseessä on myös runon keskimmäinen säe, sillä runossa on pariton määrä säkeitä. Tämäkin korostaa säkeen keskeisyyttä runossa. Keskeistä rukouksessa onkin, että annamme Jumalalle luvan murtaa meitä myös hengellisesti ja muuttaa meitä. Jumalan täytyy usein murtaa ennakkoluulojamme, katkeruuttamme ja vääriä asenteitamme, jotta Hän voisi luoda meissä uutta ja saada meissä enemmän sijaa. Oleellista rukouksessa on nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että minä olen pieni, Sinä olet suuri. Sinua tahdon kuunnella ja Sinulta oppia. Tähän liittyy myös lupaus: kun me lähestymme Jumalaa, Hän myös lähestyy meitä (KR 1933/1938, Jaak. 4:8).
Riimin kautta viides säe yhdistyy myös ensimmäiseen säkeeseen ja siinä sanaan puhuu. Tavuja viidennessä ja ensimmäisessä säkeessä on yhtä monta, yhdeksän, ja muutenkin ne ovat rakenteeltaan hyvin samanlaisia. Viidennen säkeen rinnastuminen ensimmäiseen saa saman sävyn kuin toisen säkeen rinnastuminen neljänteen säkeeseen. Ensin esitetään negatiivinen säe, johon vastaa voimakkaalla äännetoistolla yhdistyvä uutta luova positiivinen säe. Ihmisen suu puhuu ja puhuu johtaen ajatuksen rukouksessa harhaan, mutta kääntäessä katseen Jeesukseen ihminen murtuu ja muuttuu. Ennakkoluulo ja epäilys saavat väistyä, ja Jumalan rauha ja uutta luova voima saa koskettaa ihmistä.
Samaa teemaa Juvonen pohtii teoksessa runossaan Kuningas Kultatakki: "Miksi me olemme kuningas Kultatakki, / Kannattaako se ja merkitseekö se mitään." (Juvonen 1977:73.) Elämä tuntuu turhalta, on vaikeaa löytää siihen mieltä ja tarkoitusta. Kuningas Kultatakki, Jeesus, on kuitenkin tyhjyyden voittaja (Juvonen 1977:74). Jeesusta seuraten elämällämme on merkitys. Hän on voittanut kuoleman ja siksi Hänellä on lääke sielumme tyhjyyteen: syntien anteeksianto. Hänen kauttaan ja Häneen uskomalla me pääsemme taivaaseen, jossa kysymyksemme saavat vihdoin täydellisen vastauksen, ja jossa meidän on täydellisen hyvä olla. "Vapahtajalla on lääke tyhjyyteen. / Armahtamalla Hän saattaa yhteyteen, / luotansa loitonneen." (EtCetera 1996, Peitetyt kyyneleet.) Myös Juvosen runossa Natsarealainen Jeesus saa täyttää sielun tyhjyyden: "Se täyttyy, tulvii yli niin kuin malja / ja jakaa sille, mikä tyhjä vain on, / onttona, toivotonna odottaa." (Juvonen 1977:116.) Kun Jumala on saanut täyttää sydämen ylitse tulvivalla rakkaudella, sitä rakkautta on helppo jakaa myös eteenpäin. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (KR 1933/1938, 1. Joh. 4:19).
Kuten alussa mainitsin, teoksen nimikkorunon alussa on viittaus Raamattuun, Matt. 16:28. Juvonen varmasti luki raamatunkohdan asiayhteydessään, joten vilkaistaanpa mekin, mistä kohta itse asiassa puhuu:
"Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi? Sillä Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa kullekin hänen tekojensa mukaan. Totisesti minä sanon teille: tässä seisovien joukossa on muutamia, jotka eivät maista kuolemaa, ennenkuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan kuninkuudessaan." (KR 1933/1938, Matt.16:24-28.)
Kun seuraan Jeesusta ja toteutan Hänen tahtoaan elämässäni, huomaan, että elämäni on paljon rikkaampaa kuin jos olisin elänyt täysin oman mieleni mukaan ja tunteideni vietävänä. Ikuisen elämän löytämisen lisäksi löydän elämän arvoisen elämän jo tässä maailmanajassa. Sydämessäni rauha voittaa tyhjyyden, sillä tiedän, että elämäni on suuremmissa käsissä ja Jumala johdattaa elämääni antaen vain parasta. Jumalan yhteydessä on siunattua elää.
"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät" (KR 1933/1938, 1. Moos. 1:27). Kun katson peiliin, näen Jumalan kuvan, sillä Hän on luonut minut kuvakseen. Tämä on se arvoitus, josta Paavali puhuu 1. Korinttilaiskirjeessä. Maallinen muotoni on haihtuva kuva: kuva itsestäni mutta myös kuva Jumalastani. Taivaassa minulla on uusi, täydellinen ylösnousemusruumis: kuva on pysyvä ja täydellinen. "Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken" (KR 1933/38, Fil. 3:21). Taivaassa tunnen Hänet, jonka kuva olen, mutta taivaassa tunnen täydellisesti myös itseni. Jumala tuntee minut täydellisesti jo nyt.
Seitsemäs säe tuo jälleen muutoksen runon puhetilanteeseen. Katse kääntyy itsestä Jumalaan. "Suo nähdä tosi ja kirkastuva, / avoin tuulien tulla ja valojen loistaa." Jeesus on totuus (KR 1933/38, Joh. 14:6) ja Jumalan sana on totuus (KR 1933/1938, Joh. 17:17). Runon puhuja tahtoo nähdä Jeesuksen ja Hänen sanansa viisauden oman heikkoutensa ja epäröintinsä sijaan. Seitsemännen säkeen riimi yhdistää säkeen edelliseen säkeeseen. Runon puhuja rukoilee Jumalaa avaamaan hänen silmänsä, ja rukoillessa haihtuva kuva heikosta itsestä katoaa ja piirtyy kuva Jumalan taivaallisesta rakkaudesta ja täydellisestä suunnitelmasta: se on tosi ja kirkastuva. Maanpäällinen elämä on katoavaista, mutta Jumala ja Hänen sanansa pysyy, ei koskaan katoa eikä muutu (KR 1933/38, Hepr. 13:8 ja Matt. 24:35). Tahdon avata sydämeni ja olla valmis astumaan Jumalan suunnitelmiin. Mutta mitä Jumalalla on varattuna minun elämälleni?
Tosi-sana viittaa todenmukaisen lisäksi myös rehellisyyteen. Kun olen rehellinen itselleni, näen heikkouteni mutta myös vahvuuteni. Näen elämäni ja tulevaisuuteni realistisena, mutta täynnä mahdollisuuksia. Kirkastuva-sana viittaa siihen, että pyrkimys ei olekaan nähdä heti kaikkea täydellisenä ja valmiina, kirkkaana, vaan runon puhuja rukoilee voivansa nähdä asiat rehellisesti ja vähitellen kirkastuen. "Jospa kauneinta on keskeneräisyys", kirjoittaa Pekka Simojoki laulussaan Keskeneräinen (Exit 1999). Keskeneräisyys on minunkin mielestäni kaunista. Kaikkea ei tarvitse tietää heti. Saan olla etsijä.
Tuulia on erilaisia. Rikkaaseen elämään mahtuu sekä myötä- että vastatuulta, hyviä ja huonoja kokemuksia, onnistumisia ja epäonnistumisia. Elämään mahtuu myös erilaisia mielialoja, hyvää ja huonoa tuulta. Voin hyväksyä tämän kaiken osana elämääni ja nähdä vaikeuksienkin keskellä olevani matkalla kohti ratkaisua. En jää tuijottamaan huonoon tuuleeni tai vastoinkäymisiini, vaan katson eteenpäin ja näen Jeesuksen, joka kulkee vierelläni myös vaikeina hetkinä ja päivinä. Hänen kanssaan on turvallista käydä läpi hankalatkin tilanteet.
Tuuli voi olla kova tai hento, koetteleva tai lohduttava. Joskus elämäämme osuu myrskytuuli, joka ravistelee perustuksia ja jäätää sieluun asti. Tuuli voi myös olla miellyttävä ja hyväilevä. Kuumana päivänä voi nauttia vilvoittavasta tuulesta. Myös käsittelemässämme runoteoksessa Juvonen käyttää sanaa tuuli erilaisissa yhteyksissä. Runossa Näkinkenkä (Juvonen 1977:66) puut soivat tuulessa ja ihminen "tahtoisi kulkea tuulia kuullen". Runossa sirpale kiiltää tuuli saa paljon kielteisemmän ja ankaramman sävyn: "Tuulet ärjyy" (Juvonen 1977:76).
Tuuli myös aina liikuttaa jotakin. Tuuli voi irrottaa lehtiä puista, katkaista hennot ruo'ot (kuten runossa Kello, Juvonen 1977:70) ja kuljettaa siemeniä uusiin kasvupaikkoihin tai heteitä kukkien emiin. Tuuli muovaa elämää, rikkoo vanhaa ja luo uutta, vie elämää eteenpäin. Tuuli myös siirtää pilvet pois tieltä, niin että voimme nähdä auringon valon. Tahdon antaa tuulen siirtää masennukseni, omiin heikkouksiini tuijottamisen ja epäilyni pois, jotta voin nähdä Jumalan tarjoamat mahdollisuudet ja ilon.
Valo näyttää myös suuntaa: taskulampun avulla löydän perille pimeässäkin ja Idän tietäjät löysivät vastasyntyneen Jeesus-lapsen Betlehemin tähteä seuraten (KR 1933/1938, Matt. 2:2). Valo näyttää suuntaa elämässä myös kuvainnollisesti: se auttaa elämän valintojen tekemisessä ja elämän suuntaa etsiessä. Jumalan sana, Raamattu, on tietämme valaiseva valo: "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani" (KR 1933/38, Ps. 119:105). Valo auttaa myös näkemään esteet ja kiertämään ne. Ilman majakkaa laivat ajaisivat karille, ja varomaton kulkija joutuisi elämässään umpikujaan tai suuriin ongelmiin.
Näiden perustehtävien lisäksi Raamattu tuo asiaan vielä yhden, unohdetumman näkökulman: "Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon" (KR 1933/1938, Luuk. 8:17). Jeesus on valo, joka valaisee jokaisen ihmisen sydämen. "Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan" (KR 1933/38, Joh. 1:9). En voi siis piilottaa Jumalalta mitään. Rukoilen, että Jumala valaisisi sydämeni niin, että voisin itsekin nähdä asiat, jotka mieltäni painavat: väärät ajatukset, sanat ja teot, joilla olen rikkonut itseäni, lähimmäisiäni ja Jumalaa vastaan. Kun näen syntini, voin rukoilla niitä anteeksi ja rukoilla voimaa olla tekemättä niitä enää uudestaan. Kun Jeesukselta kysyttiin, mikä on lain suurin käsky, hän vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (KR 1933/38, Matt. 22:37-39.) Jumalan puhdistaessa sydämeni saan jatkaa kevyemmin mielin eteenpäin. Saan pyrkiä elämään lähempänä Jumalaa, joka antaa voiman elää oikein ja rakastaa itseäni, Häntä ja lähimmäisiäni.
Valo kuvaa myös ajatusta, uutta ideaa, lampun syttymistä mielessäni. Keksin, miten voin päästä elämässäni eteenpäin. Mitä voin muuttaa jokapäiväisessä elämässäni, jotta minulla ja läheisilläni olisi parempi elää. Mitä voin tehdä asian hyväksi tänään, jotta asiat sujuisivat paremmin ja kaikilla olisi parempi olla. Miten voin näyttää läheisilleni, että rakastan heitä. Rukous auttaa jokapäiväisen elämän tilanteissa. Voin aina hiljentyä ja tuoda Jumalan eteen elämäni asiat, kysyä neuvoa ja löytää uusia ratkaisuja, pieniä ja suuria.
Valon ansiosta pystymme myös näkemään värejä. Kun käännän katseeni itsestäni ja avaan silmäni ympäröivälle todellisuudelle, voin iloita keltaisista ja punaisista puista, sinisestä taivaasta ja vihreästä ruohosta, jota vielä näkyy maassa talvea odotellessa. Värejä on elämässämme myös kuvainnollisesti. Kaiken ei tarvitse aina olla harmaata, tylsää. Elämään kuuluu punaista eli rakkautta ja lämpöä, vihreää eli uuden syntymistä ja kasvua, mustaa eli surua ja kuolemaa, valkoista eli iloa, viattomuutta ja puhtautta. Elämään mahtuu sinistä, joka kuvaa kylmyyttä mutta toisaalta myös rauhallisuutta (vrt. sininen makuuhuone), ja elämään mahtuu keltaisia eli iloisia (vrt. aurinkoisia) asioita. Keltainen kuvaa myös kultaa, kallista ja arvokasta. Arvokkaita asioita kuvaa myös purppura, jota käytetään myös kuvaamaan pyhyyttä.
Riimin kautta viimeinen säe yhdistyy sitä edeltävään säkeeseen: "avoin tuulien tulla ja valojen loistaa." Säkeessä toistuu myös sana tosi, tuttu seitsemännestä säkeestä "suo nähdä tosi ja kirkastuva". Jumalan sana, kaikista kirkkain elämämme valo, loistaa ja valaisee tieni, ja sitä sanaa tahdon rukoillessani ja eläessäni toistaa. Tahtoisin elää niin lähellä Jumalaa, että koko elämäni saisi olla rukousta. Tahdon pysyä kiinni Hänen sanassaan ja toteuttaa sitä elämässäni niin, että jokainen tekoni voisi Häntä palvella ja ylistää. Tietenkään en, niin kuin kukaan ihminen, siihen pysty, mutta Jumalan armosta saan yrittää aina uudelleen, tuoda epäonnistumiseni ja syntini Hänelle ja jatkaa eteenpäin Hänen lähellään.
Oleellista rukouksessa ja elämässä on koko runon läpi kulkeva ajatus, että omassa voimassa ei tarvitse pystyä rukoilemaan ja näkemään Jumalan suunnitelmia, vaan siihen voi ja pitää aina pyytää Jumalaa mukaan. Tämä näkyy runon kolmannessa, seitsemännessä ja viimeisessä säkeessä: "kuunnella anna", "suo nähdä", "suo huulteni toistaa". Saan heittäytyä suuremmille käsivarsille ja luottaa, että Jumalan voima riittää.
Liisa Jokinen
Kirjat
HELVI JUVONEN 1977: Kootut runot. Toim. Yrjö Teräväinen. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY.
KR 1933/38. Kirkkoraamattu 1933/1938.
Cd:t
ETCETERA 1996: Matka on alkanut. Riihimäki: EtCeteran tuki ry.
EXIT 1999: Keskeneräinen. Helsinki: Profile Records, Suomen Lähetysseura.